Nyt viikonloppuna otellaan potkunyrkkeilyn Suomen mestaruuksista Hämeenlinnassa Jukolan koululla. Palasin hieman vuosissa taaksepäin ja valokuvien kautta SM-kisamuistoihin.

Olen otellut aikoinaan ensimmäisen otteluni Lahdessa SM-kisoissa. Muistan vieläkin sen JÄRKYTTÄVÄN jännityksen ennen ottelua. Pasi sanoi jälkeenpäin, että näytin ihan aaveen nähneeltä – naamani oli vitivalkoinen.

 

camilla 005

camilla 006

camilla 040
Epätodellinen fiilis ensimmäisen matsin jälkeen.

camilla 041

Muistan vieläkin, miten erätauolla kerrottiin ottelijoiden tietoja ja oululainen vastustajani oli minua kokeneempi. Mietin paniikissa, että miten ihmeessä voin voittaa. Voitin kuitenkin ihan selkeästi. Näitä ekoja matsejani tuskin on kenelläkään videona tallessa (jos on niin kiinnostaa kyllä!?), mutta varmasti aikamoista räpellystä ja sähläystä oli alusta loppuun. Tunteita oli niin paljon enemmän kuin järkeä. Vieläkin on sama tilanne, vaikka järkeä on ehkä pikkasen tullutkin lisää. Ja valmentajan ohjeita ehtii välillä kuunnellakin.

Ohjeiden toteuttaminen puolestaan..  No, helppoahan tämä olisi, jos Pasi voisi päättää, mitä kehässä teen ja milloin. Veikkaan, että aina välillä Pasi toivoisikin, että voisi estää mua hölmöilemästä otteluissa. :D

camilla 077
Elämäni toiseen otteluun valmistaumassa.

camilla 092

camilla 093
Ihan pikkasen onnellinen tyyppi tässä.
camilla 188
Finaalissa ottelimme Sadun kanssa vastakkain ja Satu voitti. Satu on läheinen ystäväni ja oli todella vaikea asennoitua otteluun.

 

 

camijasatu
Silmät kiinni ja toivotaan parasta? Kehässä Sadun kanssa. Kuva: fightermag.fi

camilla 190

 

mitskut
Naiset LC -60kg SM-kisoissa 2007. Tästä tulee muuten huomenna tasan 10 vuotta. Käsittämätöntä. Kuva: fightermag.fi

 

camilla 270
VKK:n timanttinen tiimi SM-kisoissa Lahdessa 2007.

Seuraavana keväänä 2008 oteltiin SM-kisat Järvenpäässä ja sarjassani oli tuolloin Anne Vuorinen, joka oli menestynyt ottelija, paljon minua kokeneempi. Olen melko varma, ettei kisahallissa ollut itseni lisäksi montaa ihmistä, jotka aidosti uskoivat, että voisin voittaa. Moni varmasti aidosti toivoi sitä, mutta väitän, ettei monikaan voittooni uskonut.

Minä uskoin. Halusin Suomen mestaruutta tuolla hetkellä enemmän kuin mitään muuta.

Voitin Anne Vuorisen semifinaalissa hajaäänituomiolla 2-1 ja etenin finaaliin. Tuomionjulistuksen kuullessani aloin kiljumaan ja pompin ilmaan.

Minua tulivat onnittelemaan sellaiset ihmiset, joita en tuntenut. Sanomalehti Keski-Uusimaassa oli juttu, että ”Mestaritkin kaatuvat” ja kuvatekstissä luki ”Camilla vyöryy”. Nauroimme tuolle Terhin kanssa niin paljon, että muistan tuon varmasti kiikkustuolissakin.

SM_kisat_08_033
Semifinaalissa vastassa Järvenpään Anne Vuorinen.

 

SM_kisat_08_123

SM_kisat_08_131
Finaalissa vastassa Hämeenlinnan Minna Rantanen ja voitto 3-0.

 

IMG_0817
Urani ensimmäinen – ja makein – Suomen mestaruus Järvenpäässä 2008. Naiset FC -60kg.

Katsellessani kuvia näistä ensimmäisistä kisoistani muistan vieläkin elävästi, miten onnellinen olin! Tuon fiiliksen – onnen, helpotuksen ja itsensä voittamisen – takia rakastan potkunyrkkeilyä.

Vuosien varrella tuo ilo kuitenkin hukkui joksikin aikaa, en osaa tarkalleen määritellä ”milloin”, mutta nyt ymmärrän, että niin kävi. Aloin pyrkiä kohti tavoitteitani ja unelmiani hyvin päämäärätietoisesti ja unohdin iloita onnistumisista. Tai oikeastaan, en antanut itselleni lupaa iloita niistä. Enhän vielä ollut riittävän hyvä. En ollut vielä maailman paras.

On aikoja, jolloin mietin pitäisikö lopettaa kilpaileminen, kun kaikki tuntui aina vaan yhtä paskalta, näin suomeksi sanottuna. Tuli onnistumisia ja menestystäkin, mutta kaikki tuntui samalta. Eli ei oikein miltään.

Harjoittelin itseni ylirasitustilaan useammin kuin kerran, koska halusin tehdä enemmän ja kovempaa – ja tein sen valmentajaltani salassa. Tuli vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia, pettymyksiä.

Kuitenkin suhteellisen sisukkaana ihmisenä, ajattelin vain ja ainoastaan unelmiani ja tavoitteitani. Olin päättänyt saavuttaa ne. Se motivoi minua kaikesta huolimatta. Ja rakkaus lajiin. Mistään muusta urheilusta en ole saanut samanlaista fiilistä kuin potkunyrkkeilystä. Ei sitä fiilistä voi oikein selittää, se pitää kokea. Toisiin kolahtaa, toisiin ei. Ei tää missään nimessä ole kaikkien juttu.

Alonen vs. Viksten 2010
SM-kisat 2010 Porissa. Voitto ja SM-kulta tuli 2-1. Kuva: Harri Messo.

SM-kisat 2010 tulivat melko pian ensimmäisen ylirasitustilani toteamisen jälkeen ja olin vielä toipumassa. Halusin kuitenkin osallistua. Fyysisesti ja henkisesti olin tuon kevään todella väsynyt. Opiskelin, tein töitä ja urheilin – nukkunut en juurikaan. Jälkiviisaus on parasta, mutta ehkä siitä unesta ei olisi kannattanut tinkiä?

Vuoden 2011 SM-kisoista ei ole ikuistettuna yhtään kuvaa, ei ainakaan itselläni. En edes muistanut, missä ne pidettiin ja piti luntata passista. Hämeenlinnassa.

Pudotin keväällä painoa otellakseni -56kiloisissa Brasilian World Cupissa heti SM-kisojen jälkeisellä viikolla. Tein painonvedon kaikella tapaa muutenkin väärin, mutta isoimman virheen tein siinä, että kinusin ottelemaan myös SM-kisoihin. Pasihan oli sitä mieltä, että kisat voisi jättää World Cupin ja painonvedon takia väliin.  Voitin yhden matsin 3-0 ja finaalin hävisin 2-1. En muista kovinkaan monesti olleeni yhtä pettynyt itseeni kuin tuolloin olin. Ja minä kuitenkin olen ollut pettynyt itseeni todella raskaastikin.

”Matseista tulee joko voitto tai oppi, pidemmän päälle jälkimmäinen saattaa olla tärkeämpi.” – Eva Wahlström kirjoitti 2014, kun hävisin EM-kisojen semifinaalin 2-1.

Vuosi 2011 on jäänyt urheilu-urallani kokonaisuudessaan vuodeksi, jolloin voittojen sijaan tuli enemmän oppia.

 

 

292504_10150846582981520_739811241_n
SM-kisat 2012. Kahden ottelun jälkeen Suomen mestaruus FC -60kg.

 

IMG_2180
SM-kisat 2013 – siirrytty Low Kick-ottelumuotoon. Voitto 3-0 LK -60kg. Kuva: Ossi Halme.
IMG_2194
Kuva: Ossi Halme. 2013.
IMG_2184
Kuva: Ossi Halme. 2013.
IMG_2196
SM-kisoissa vastassa Suvi Jaatinen Jyväskylästä. Kuva: Ossi Halme. 2013.

Ensimmäisistä kisoistani on kymmenen vuotta. Tarvittiin raskaus ja tauko, että löysin ilon takaisin potkunyrkkeilemiseen. Onneksi löysin.

Tauon aikana ikävä ottelemaan oli aivan järjetön. Ymmärsin tuolloin, että en ole lähimainkaan valmis lopettamaan kisaamista. En alkuunkaan. Tuo ikävä ja palo ottelemaan oli niin voimakas, että menin kehään aivan liian aikaisin, 9 kuukautta synnytyksen jälkeen, eikä kroppani ollut vielä yhtään valmis näin fyysiseen harjoitteluun ja kilpailemiseen.

Ajauduin jälleen ylirasitustilaan yövalvomisten ja liian vähäisen levon vuoksi (luulisi, että ihminen oppii aiemmista virheistään, mutta..). En kuunnellut taaskaan itseäni. Vanhat muistot palasivat mieleen ja mietin onko tän urheilemisen pakko olla tällaista jatkuvaa rämpimistä.

Tein viime vuoden todella paljon duunia mentaalipuolen kanssa, tein paljon mielikuvahrjoittelua ja keskustelin Jukan kanssa. Tein töitä muovatakseni käsityksiäni itsestäni ja kyvyistäni. Se oli ajoittain raskasta – oppia tuntemaan itsensä oikeasti – ja tämä näkyi todella vaihtelevana suorittamisena.

Olin yhtä aikaa itsevarmempi kuin koskaan, ja silti aivan hukassa itseni kanssa.

Ennen EM-kisoja jotkin palaset loksahtivat viimein kohdalleen. Sain onnistumisia treeneissä ja aloin luottamaan lyönteihini ensimmäistä kertaa urallani. EM-finaalissa muistan ajatelleeni, että ”hemmetti, mun lyönnithän uppoo tohon!!” – käsittämättömän huikea tunne.

Arvatkaa mitä?

Urheileminen on taas kivaa. Ilo on palannut. Välillä olen niin onnellinen treenien jälkeen, että onnen kyyneleet tulevat silmiini.

Toki, minulla on edelleen tavoitteita ja haluan kehittyä, mennä kohti unelmiani. Olen edelleen päättäväinen ja teen kovasti töitä. Mutta nyt annan itselleni luvan nauttia onnistumisista matkan varrella. Viimeisen puolen vuoden aikana olen nauttinut treeneistä enemmän kuin vuosiin. Tunnen pitkästä aikaa sen fiiliksen ja sen palon, mikä minulla oli, kun aloitin.

Potkunyrkkeileminen on niin siistiä.

Olen muuttunut ihmisenä ja ottelijana matkan varrella. Tie, jonka olen kulkenut tähän päivään, ei ole ollut helppo. Ilman kaikkea kokemaani en kuitenkaan olisi nyt tässä.

pic20140419163701
SM-kisat 2014 Espoossa. Voitto 3-0.
IMG_3347
Terhi oli kannustamassa SM-kisoissa myös 2014. Me kierrettiin aiemmin leirejä ja kisoja yhdessä tiiviisti. Hyviä muistoja ja tärkeä ystävä.

 

IMG_3906
Urani viides Suomen mestaruus 3-0 voitolla turkulaisesta Kaisa Leinosta.

 

 

 

Urani viides Suomen mestaruus tuli Espoossa keväällä 2014 kahden 3-0 voiton jälkeen. Kyllähän se joka kerta vain hyvälle tuntuu. Näiden 2014 SM-kisojen jälkeen en olekaan Suomen mestaruudesta kamppaillut, koska keväällä 2015 kasvattelin rantapallomahaa ja keväällä 2016 sairastuin ennen kisoja.

Huomenna pääsen siis pitkästä aikaa mittelemään oman sarjani Suomen mestaruudesta! Olisihan tuo titteli hienoa lunastaa takaisin itselle.

Kaikki valmistautumiset on (kerrankin!) mennyt hyvin ja olen pysynyt terveenä. Mentaalivalmennus on auttanut keskittymään omiin vahvuuksiin ja omaan tekemiseen, fiilis on vahva ja päättäväinen, treeneistä on jäänyt hyvä tunne. Kovat kisat on varmasti edessä, mutta en olisi voinut tehdä mitään paremmin.

Pian selviää, mihin se tällä kertaa riittää.

Tulkaahan paikan päälle kannustamaan!

Cami

PS. Kisaviikonlopun tunnelmat voit ottaa etänäkin haltuun: ota seurantaan Instagramista @camillamarjamaki ja tsekkaile MyStoryä – päivitän niin paljon kuin ehdin ja muistan. ;)

 

 

 

 

EI KOMMENTTEJA

Jätä kommentti